Epätasa-arvoa luottamuspaikkojen jaossa

Luottamuspaikkoja ei saatu jaettua vieläkään. Nais- ja miestasapainoa ei syntynyt, joten neuvottelut jatkuvat tammikuussa. Se on ikävää. Innokkaat uudet tulokkaat joutuvat odottamaan pitkään ennen kuin saavat kuulla, mikä luottamustehtävä heille aukeaa. Siinä ehtii into laantua.

Kummalliselta tuntuu, ettei muissa puolueissa löydy yhtä paljon miehiä ja naisia tehtäviin. Parhaiten tasajaossa taitavat onnistua kaksitonniset. Vihreät yrittivät jakaa tehtävät mahdollisimman tasan, mutta moneen lautakuntaan ja kaupunginhallituksen varajäsenpaikalle joudutaan vaihtamaan mies naiseksi. Kokoomuksen, keskustan ja demareiden nais/mies-tasapaino on 40 prosenttia paikoista naisille ja 60 prosenttia miehille. Meillä menee toisin päin, 40 prosenttia paikoista menee miehille ja 60 prosenttia naisille. Kaikkien kai pitäisi yrittää päästä mahdollisimman lähelle 50/50 -tilannetta. Siitä huolimatta, kun naispaikkaa tarvitaan, se halutaan meiltä. Meidän pitäisi muuttaa nais/mies -suhdetta vielä enemmän epätasapainoon.

Mitä paikkoja saavat muiden puolueiden naiset? Nostakaa meteli tästä epäkohdasta!

Hyvä äiti ja paha äiti

Äiti-teema jatkuu. Luin Heidi Köngäksen romaanin Jokin hänessä. Kirja kertoo tytöstä, jonka äiti on jättänyt jo pienenä siskon kasvatettavaksi. Monta vuotta väliaikaisesti, lopulta kokonaan. Toinen äiti oli niin hyvä ja huolehtivainen, ruokaa laittava ja vaatteista piittaava. Oikea äiti halusi vain juhlia ja pukeutua kauniisti ja matkustella ja seurustella ja olla rakastettu. Monta kertaa olen tuntenut itseni enemmän siksi pahaksi vieraaksi äidiksi. Oli helppo ymmärtää, kun elämän monien puolien yhdistäminen oli niin vaikeaa. Miten olla äiti ja samalla elämän moninaisuuteen sukeltava seikkailija?

Köngäs, Heidi 2008: Jokin hänessä. Otava.

Pettymys äidiksi

Menimme Kansallisteatterin Omapohjaan katsomaan libanonilaisen kirjailijan Wajdi Mouawadin näytelmää Poltto.

Tiesin sen verran tarinasta, että odotin välien selvittelyä äidin kanssa ja olin valmis heittäytymään siihen mukaan sydämeni pohjasta. Omista välien selvittelyistä on jo kauan, mutta silti se aina koskettaa ja kiinostaa. Nyt taidan selvitellä siinä samalla omaa äitinä selviämistäni. Tyttäreni Maria oli mukana.

Näytelmä oli pettymys. Se oli salapoliisitarina siitä, mitä äidille oli tapahtunut. Lapset selvittivät äitinsä menneisyyttä tämän kuoleman jälkeen. Ja äidillehän oli tapahtunut kauheita, siksi hän hiljeni ja käänsi selkänsä lapsilleen.

Minä haluaisin aina uudestaan ymmärtää, miksi äiti kääntyy pois päin silloinkin, kun ei tapahdu kauheita? Vai onko aina tapahtunut jotain kauheaa, jotain, mitä ei itse muista tai ymmärrä niin pahaksi? Ja ymmärtääkö äiti itse? Ovatko äidit aina pettymyksiä lapsilleen?

Wajdi Mouawad: Poltto. Kansallisteatterin Omapohja

Kaupunginvaltuutetuksi ihan omilla äänilläni

Tarkastuslaskenta osoitti, että minulla oli sittenkin yksi ääni enemmän kuin Olli Kamusella. Niinpä arpaa ei tarvittu, vaan minusta tuli kaupunginvaltuutettu ihan omilla äänilläni. Tarkemmin sanottuna kyllä äänestäjieni äänillä ja vain se yksi ratkaiseva ääni oli omani.

Kiitos kaikille!

Arpajaisonnea tarvitaan

Vaalit ovat ohi. Järvenpään Vihreät saivat huikean vaalivoiton, neljä valtuustopaikkaa muuttui seitsemäksi.

Omaa paikkaani saan jännittää vielä keskiviikkoiltaan saakka. Valtuustopaikka jäi yhdestä äänestä kiinni. Niinpä minulla ja Olli Kamusella on molemmilla 122 ääntä ja arpa ratkaisee, kummasta meistä tulee valtuutettu ja kummasta varavaltuutettu. Olisi niin mukava taas palata arkeen. Mutta se ei onnistu ihan vielä.

Kampanja päättyi

Tänään oli viimeinen toripäivä ja ihmisten kohtaamiset. Tapasin peräti kaksi ihmistä, jotka olivat saaneet minut ykköseksi vaalikoneessa. Olihan se mukavaa, vaikka vaalikone on mielestäni hyvin keinotekoinen tapa valita ehdokas. Vastaukset eivät ole ollenkaan yksiselitteisiä. Ja kysymykset koskevat usein asioita, jotka eivät edes ole niitä tärkeimpiä. Mutta saahan siitä jotain viitettä ehdokkaan ajattelusta. Varsinkin jos jaksaa lukea myös perustelut.

Viimeiset esitteet on jaettu. Vaalirauha alkoi nyt.

Aion huomenna mennä kirjamessuille Helsinkiin. Sieltä tulen ravintola Huiliin vihreiden vaalivalvojaisiin. Koti on aika hurjassa kunnossa. Kohta alkaa taas tavallinen arki.

Tämä vaalikampanja oli kiva kokemus. Vihreiden ehdokkaat ovat kiva porukka. Siinä joukossa oli hauskaa tehdä kampanjaa. Näiden ihmisten kanssa on hyvä lähteä tekemään vihreää politiikkaa Järvenpäässä seuraavalla valtuustokaudella. Jotkut joukkueestamme pääsevät valtuustoon, osa paneutuu lautakuntatyöskentelyyn. Me olemme hyvä tiimi.

Subjektiivinen hoitopaikkaoikeus lapsille ja vanhuksille

Ihminen tarvitsee erityistä hoitoa ja huolenpitoa elämänsä ensimmäisinä vuosina, mutta samalla tavalla viimeisinään.

Lapselle kuuluu järjestää hoitopaikka kotikaupungissaan. Hoitopaikka pitää voida aina valita lapsen edun mukaisesti. Kotihoitoa pitää tukea, niin että se on todellinen vaihtoehto silloin, kun se on perheelle mahdollista ja lapselle hyväksi. Päivähoitoryhmien pitää olla riittävän pieniä ja niissä täytyy olla tarpeeksi hoitavia käsipareja ja kuuntelevia korvia

Vanhukset tarvitsevat samanlaisen subjektiivisen hoitopaikan mahdollisuuden kuin lapsetkin. Heitä on autettava elämään omassa kodissaan niin kauan kuin se on heidän oman etunsa mukaista. Mutta jokaisella vanhuksella täytyy olla oikeus palvelutalopaikkaan tai laitospaikkaan silloin kuin sitä tarvitaan ja se on hänelle parempi vaihtoehto. Vanhusten hoitoon tarvitaan tarpeeksi sekä käsiä että korvia, kotiin ja laitoksiin.

Järjestetään siis subjektiivinen hoitopaikkaoikeus lapsille ja vanhuksille.

Kouluterveydenhoitoa

Järvenpäässä leikitellään vakavilla asioilla. Halutaan vähentää lukion kouluterveydenhoitajan työaikaa. Järvenpään valtavan iso lukio tarjoaa jo nyt oppilailleen vähemmän kouluterveydenhoitajan aikaa kuin suositus on. Markus Hemmilän lausunnoista voi päätellä, että tässä asiassa ei olla tosissaan, vaan uskotaan valtuuston hylkäävän esityksen. Miksi tällaisella asialla edes leikitään?

Mainoksia tipahtelee

Olen viettänyt kaksi reipasta lehdenjakopäivää. Olemme jakaneet Terhon kanssa vihreiden vaalilehtiä ja omia mainoksiamme laatikoihin Pellonkulmassa ja Peltolassa. Tunnen huonoa omaatuntoa paperin tuhlailusta, mutta ymmärrän, että vaaleissa pitää näkyä ja kuulua.

Aluksi kuljin laatikolta toiselle kuin pahantekijä. Kunpa kukaan ei näkisi, että se olen minä, joka tätä kiusaa teen. Vähitellen huomasin, että ihmiset suhtautuvatkin iloisesti lappusiini. He tulevat pihalta portille ottamaan lappuni vastaan ja vaihtavat muutaman sanan. Kerrostalon rappukäytävässä ihmiset juttelevat ystävällisesti ja ovat kiinnostuneita. En siis olekaan paha poliitikko omia etujani ajamassa. Voi mikä helpotus.

Iso osa vihreiden mahdollisista äänestäjistä on liimannut postilaatikkoonsa lapun EI MAINOKSIA. Sitä kunnioitan ilman muuta. Toivottavasti he löytävät sopivan ehdokkaan netin tai kotiin tilattujen lehtien avulla. Virheitä sattuu. Joskus vauhdissa mainos lipsahtaa luukusta sisään ennen kuin silmä ehtii reagoida toiveeseen, ettei niitä tiputeltaisi. Ja moni postilaatikko on sellainen, ettei sieltä saa pois sitä, mikä jo meni sisään. Aina silloin harmittaa. Pitäisi varmaan kirjoittaa muutama anteeksipyyntö-lappunen mukaan.

Paperia

Näiden vaalien alla jaetaan toreilla mahdoton määrä esitteitä ja vaalilehtiä. Niin vihreätkin tekevät. Lehti on niin hieno ja esitteet niin kauniita, että kyllä tekee mieli jakaakin.

Tuntuu silti pahalta. Kukaan ei vielä uskalla luottaa pelkkään nettimainontaan. Jokohan seuraavissa vaaleissa voisi jättää esitteen nettiin ja paperit tärkeämpiin tarpeisiin? Vaikea arvata, kun itsekin mielelläni katson vaalilehtiä ja naamagallerioita esitteistä.

Voisivatkohan puolueet tehdä yhteisen päätöksen tässä asiassa? Vähemmän paperia, enemmän nettimainontaa tulevaisuudessa.

Metsänpimeää

Käytin sunnuntaipäivän lukien Siri Kolun kirjaa Metsänpimeä. Aloitin ennakkoluuloisena ja epäileväisenä. Mietin, mihin genreen kirja oikeastaan kuuluukaan. Se kertoo kirjallisuutta opiskelevasta nuoresta naisesta ja takaumat vievät hänet lukiovuosiin Keravalla. Aluksi tuntui, että takaumien aikaväli oli liian lyhyt, vain pari vuotta. Ja oliko kyseessä nuorten romaani.

Ennakkoluulot olivat turhia, kirja imaisi mukaansa. Ja se kertoo monta tarinaa, kuten päähenkilö lopussa itsekin totesi. Yksi niistä on lukiolaisen tytön kasvaminen opiskelevaksi nuoreksi naiseksi. Painajaismaisen lukioajan hiertävistä muistoista. Ennen kaikkea se kertoo kirjoista ja kirjojen voimasta. Se toi mieleeni oman nuoruuteni lukukokemukset. Uuden ymmärryksen ja silmien avautumisen monille asioille.

Yksi kirjan henkilöistä oli pianonsoitonopettaja, joka pienten oppilaiden konsertissa nosti tuolia aina sopivalle korkeudelle ja sieppasi esiintymistilanteen omakseen. Pienet oppilaat jäivät taustaksi ja opettajan varjoon. Pieni pysähdys tuli siinä kohdassa, olihan kirjailija ollut kerran paikalla oppilaitteni essintymistilanteessa. Taisin olla esikuvana opettajahahmolle.

Kannatti lukea. Kirjat ja metsä jäivät elämään sisälläni. Nuoruuden rajut tunteet, rakkauden ja kuoleman ensikosketukset nousivat niin vahvoina muistiin.

Hyvä irrotus vaaleista ja työstä.

Kolu, Siri: Metsänpimeä 2008. Otava.

Tukea harrastaville lapsille. Mutta keneltä?

Vaikeita päätöksiä joutuu sivistyslautakunnassa tekemään. Olisi mukavaa valita hyvä koulumalli ja toteuttaa se. Rahaa vain ei kaikkeen hyvään ja tarpeelliseen ole. On pakko valita, mutta miten osaisi valita oikein?

Eilisessä kokouksessa ehdotettiin ilmaisia käyttövuoroja alle 18-vuotiaille lukion liikuntahalliin. Kukaan ei osannut vielä kertoa, millaisista summista on kyse, siksipä esitys siirtyi tulevaisuuteen.

Summat voivat olla pieniä. Mutta liikuntaa harrastavien lasten tukeminen vaatisi rinnalleen myös soittamista harrastavien lasten tukemista. Soittavillekin lapsille pitäisi löytyä ilmaiset soittoharrastustilat ja esiintymissalit.

Tämä lautakunta ei voinut myöntää musiikkiluokkalaisille kuin yhden vuoden soitonopetusta. Tämä lautakunta ei voinut antaa ensimmäisen luokan aloittaa keskuskoululla, kun tulijoita oli vain 12. Miten tämä lautakunta voisi nyt tukea lisää liikuntaa harrastavia lapsia? Asioitten tärkeysjärjestys kai pitäisi miettiä. Tärkeistä hyvistä asioista on pitänyt luopua.

Kaikkein tärkeintä on terveydenhoitajien, koulupsykologien, aikuisten riittävä määrä kouluissa. Jonkun koulun hyvä ei saisi olla muilta kouluilta liian suuresti pois.

Haluaisin tarkasti tietää, mitä ilmaiset liikuntavuorot lukiolla maksavat ja mistä se raha vähennetään. Haluaisin tarkasti tietää, miten soittavien ja tanssivien ja piirtävien lasten harrastusta voidaan tilojen tarjonnalla tukea. Ja mistä se raha sitten on pois? Muilta lapsiltako?

Vaalikonekummallisuuksia

Olen tunnollisesti vastannut ehdokkaana Keski-Uusimaan, Hesarin, MTV3:n ja YLE:n vaalikoneisiin.

Päätin mennä sitten äänestäjänä vastaamaan Keski-Uusimaan koneeseen. Täytin vastaukset, enkä tietenkään aivan tarkasti muistanut, kuinka ehdokkaana vastatessa mitäkin kysymystä painotin.

Ja niinhän siinä kävi, että Roope Berg tuli minun ykkösehdokkaakseni. Itse olin toisena.

Menin tutkimaan Roopen vastauksia ja yllätyin. Roope oli vastannut vain ensimmäiseen kysymykseen: Pitäisikö vaalirahoitus olla avointa? Loput 19 olivat vastaamatta kokonaan. Niinpä kaikki, jotka vastaavat ensimmäiseen kysymykseen samalla tavalla kuin Roope, saavat hänet ykkösehdokkaakseen 100 prosentin täsmäyksellä. Seuraaviksi tulevat ne, joilla kaikkiin 20 kysymykseen vastanneena on lähinnä yhtä monta samaa vastausta.

Roope ei varmaankaan ole laskelmoinut, vaan vastaaminen on vain jäänyt kesken. Vaalikoneessa on vikaa, jos perusteena parhaan ehdokkaan löytymiseen voi olla vain yhteen kysymykseen samalla tavalla vastaaminen. Eihän siinä mitään vikaa tietysti ole, jos se on ainoa ja tärkein kysymys, millä perusteella ehdokkaansa haluaa valita.

Tuusulanjärveen uimaan

Järvenpää alkoi tuntua kotikaupungilta, kun lasten kanssa löysimme Rantapuiston ja Tuusulanjärven. Kerrostaloasukkaalla oli siinä oma piha ja oma ranta, rakas paikka. Uimme kesä toisensa perään sinilevän joukossa. Eräänä kesänä levä haisi niin ettei järveen voinut mennä. Silloin oli selvää, että jotain piti tehdä.

Kesällä 1998 syntyi Pro Tuusulanjärvi –liike. Keräsimme 8643 nimeä adressiin järven puolesta. Kun ojensimme adressin ympäristöministeri Pekka Haavistolle, saimme kuulla, että valtio myöntää rahaa kunnostustoimiin. Ja Järvenpää ja Tuusula ryhtyvät korjaamaan järven tilannetta. Työ alkoi oikeasti, lopultakin.

Suurin syy järven tuhoutumiseen oli Järvenpään kaupungin sinne laskemat jätevedet. Tämä ongelma on poistunut, mutta edelleenkin järveen valuu likavesiä maatalouksista ja viemäröimättömistä talouksista.

Järveä on hapetettu. Hoitokalastuksella on vähennetty särkikaloja, jotka pöyhivät järven pohjaa ja nostavat ravinteita ylemmäs. Ne ruokkivat siis sinilevää touhuillaan. Rantakasvillisuutta on niitetty. On rakennettu kosteikkoja, jotka imevät rannoilta valuvat rasitteet. Tuloksia on syntynyt. Kasvit, joita järvessä on tavattu viimeksi 50-luvulla, ovat palanneet. Muistan uineeni järvessä, jossa kädet upposivat heti näkymättömiin. Nyt näen käteni ja parhaimmillaan melkein metrin syvyyteen.

Järven ravinnekuormitus on kuitenkin edelleen suurempi kuin mitä järvi kestää. Työn täytyy jatkua.

Me järven rannalla asuvat olemme vastuussa järvestämme. Kukaan muu ei sitä pelasta, kenellekään muulle se ei ole tärkeä. Voimmeko tunnustaa lapsillemme ja heidän lapsilleen, että annoimme viimeisen mahdollisuuden valua hukkaan?

Milloin mennään yhdessä uimaan?

Ondaatje: Divisadero

Sain äsken toiseen kertaan loppuun Ondaatjen kirjan Divisadero. Koskaan ennen elämässäni ei ole käynyt niin, että saatuani loppulauseen luettua, avaan siitä paikasta kirjan alusta ja aloitan uudestaan. Nyt kävi. Toisen kerran luin hitaasti ja huolella, ja kauan.

Ensimmäisellä kerralla päästessäni loppuun olin hämmentynyt ja pettynyt, vihainen kirjailijalle, joka jätti minut siihen. Tunsin samaa tuskaa kuin kirjan henkilöitten täytyi tuntea joutuessaan luopumaan ihmisistä, saamatta tietää, miten heille on käynyt.

Toinen lukeminen avasi aivan uuden ymmärryksen. Kirjan rakenne on ihmeellinen spiraali. Samat aiheet, tapahtumat, samantyyppiset henkilöhahmot kertautuvat aina uudessa aikakaudessa, uudessa ympäristössä ja tilanteessa. Samantapaiset tapahtumat ja tunteet vahvistavat toisiaan. Päähenkilö Anna elää ne kaikki läpi ensin omassa elämässään, sitten miesystävänsä muistoissa ja vanhan kirjailijan päiväkirjoissa. Äidit, isät, lapset; pakomatkat, kaipaamiset, löytämiset ja menettämiset. Aina ja kaikkialla joku elää niissä hetkissä.

Kirjan henkilö Anna kuvaa koko kirjan ydinajatuksen: "Taipumus palata menneisiin tapahtumiin on kuin villanella-laulu, joka ei suostu etenemään lineaarisesti, vaan kiertelee ja kaartelee tuttujen hetkien ja tunteiden ympärillä. Vain uudelleen lukemisella on merkitystä, sanoi Nabokov.[...] Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi. Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa." (Ondaatje 2008, 160)

Enää en ole hämmentynyt, enkä pettynyt. Olen hiljaa ja haltioissani.

Ondaatje, Michael 2008: Divisadero. Suom. Juhani Lindholm. Otava.

Tavallisia ihmeitä novellipiirissä

Eilen oli novellipiiri meillä.

Meitä on neljä naista, jotka olemme tavanneet yhteisessä novellipiirissä jo 18 vuoden ajan. Olemme eri aloilta, kaksi musiikin ammattilaista, psykiatri ja sosiaalityöntekijä. Kun aloitimme, lapsemme olivat pieniä, eikä mitenkään ollut mahdollista, että ehtisimme lukea kaikki saman kirjan joka kuukausi. Siksi valitsimme novellit. Tapaamme toistemme kodeissa neljä kertaa syksyllä ja neljä keväällä. Se, jonka luona olemme, lukee yhden tai useampia novelleja ja keskustelemme niistä.

Tällä kertaa olimme siis meillä ja luin kolme Carol Shieldsin novellia kokoelmasta Naamiaispuvut (2000). Kokoelma on julkaistu suomeksi teoksessa Tavallisia ihmeitä. Novellit olivat nimeltään Peilit, Uutta musiikkia ja Puuttuva kirjain.

Ja ihastuttavan tavallisia tarinoita Shields osaakin kertoa. Hän kirjoittaa tavallisenoloisista naisista (jotka ovat kuitenkin usein kirjailijoita tai tutkijoita). Heidän miehensä ovat usein vähän värittömiä ja naisiaankin tavanomaisempia (silti usein kirjailijoita myöskin). Naisten rikasta ja moninaista, koko ajan laajentuvaa maailmaa Shields kuvaa taitavasti. Vaikka moni novelli on kirjoitettu miehen äänellä ja hänen näkökulmastaan katsottuna, tuntuu, ettei miehen monipuolinen maailma pääse näkyviin ollenkaan. Naiset heräävät elämänsä kukoistukseen keski-iän alkaessa ja lasten kasvaessa, miehet lakastuvat ja kaventuvat ikäviksi tylsimyksiksi. Naisista tulee toimijoita, miehistä tarkkaijoita. Näin käy Shieldsin novelleissa, ei kai kuitenkaan oikeassa elämässä. Vai eikö uuteen mittaan kasvava nainen näe miehestään muuta kuin häipyvän varjon?

Shields, Carol: Tavallisia ihmeitä (2008). Alkup. The Collected Stories. Otava.

Moniuloitteinen kokemus: Next of Kin

Olin eilen katsomassa Aleksanterin teatterissa Tero Saarinen Companyn nykytanssiesitystä Next of Kin. Tunnin mittaisen esityksen musiikin oli säveltänyt ja esitti Jarmo Saari. Muusikko kulki siellä tanssijoiden joukossa, osana esitystä ja soitti erilaisia soittimia, esimerkiksi viinilaseja. Tunnelma oli uskomattoman intensiivinen. Unenomaiset tapahtumat näyttämöllä kuljettivat katsojan alitajuntaa.

Tero Saarisen esitysten jälkeen on tapana, että Saarinen ja muutama esiintyjä istuvat lavalle yleisön eteen vastaamaan kysymyksiin. Se on hieno tapa, joka voisi yleistyä enemmänkin. Kokemuksen jakaminen esiintyjien kanssa tuo täyteläisen lisän tapahtumaan.

Oli mukavaa istua esityksessä vierekkäin lasteni, Pekan, Kaisan, Marian ja Joonaksen kanssa. Oli mukavaa istua viinilasilliselle ja keskustella nähdystä. Monella tavalla siis tärkeä tapaus.

Rakennustelineitten kokoamista (jatko-osa)

Talon maalaamiseen siis tarvitaan rakennustelineet. Telineiden pystyttäminen on tarkkaa ja tuskaisaakin hommaa. Mutta kun ne ovat pystyssä ja tukevasti tasapainossa, maalaustehtävät sujuvat helposti.

Vertasin aikaisemmin maalaustelineitä pianonsoiton perusteisiin. Telineessä on neljä jalkaa, ja niiden täytyy olla tasapainossa ja vakaita. Soittamisessakin on neljä pylvästä, joiden varaan kaikki rakentuu.

Ensimmäinen niistä on hyvä soittotekniikka. Soittaja tarvitsee vahvat, näppärät sormet, jotka liikkuvat sopivalla tavalla. Niiden kehittämiseen on olemassa sormiharjoituksia ja asteikkosoitto kehittää sormitekniikkaa ja koskettimiston hallintaa merkittävällä tavalla. Siispä asteikkoja soittamaan!

Toinen pylväs on korvien avaaminen musiikin kuuntelemiselle. Musiikin kuuntelu muutenkin kuin vain taustana. Kappaleen rakenteiden etsiminen, korvien suuntaaminen siihen, mitä tapahtuu syvemmällä kappaleessa, ei vain pinnassa. Ja ennen kaikkea oman soittamisen kuunteleminen. Silmät kiinni soittaminen on hyvä apu siihen, että voi keskittyä siihen, millaisen äänen pianosta tuottaa. Miten kauniilta oma soitto kuulostaa.

Kolmas rakennustelineen pylväistä on hyvä nuotinlukutaito. Se on edellytys etenemiselle. Jokainen pienikin pätkä, jonka luet nuoteista, kehittää nuotinlukutaitoa. Nuotinluku edistää nuotinlukua. Joka päivä kannattaisi lukea edes pieni pala uutta kappaletta.

Neljäs tasapainon tuova pylväs on musiikista nauttiminen. Musiikin kuuntelusta nauttiminen, soittamisesta nauttiminen. Pianosta pitäisi tulla hyvä rakas ystävä. Eikä vain omasta kotipianosta, vaan aina kun pianonsoittaja näkee koskettimet, hän huomaa:
- Siinähän on minun ystäväni!
Soittamisesta kannattaa opetella nauttimaan.

Ja kun nämä telineet ovat vakaasti pystytetty, voikin sitten jatkaa huolettomasti soittotaidon hankkimista ja siinä kehittymistä.

Kuinka junassa ostetaan lippu?

Nousin junaan Järvenpään asemalta ja lähdin matkaan kohti Helsinkiä. Tällä kertaa löysin lipunmyyntivaunun heti. Istuin alas odottamaan konduktööriä, jotta voisin ostaa lipun. Tuli Kyrölä, tuli Kerava ja tarkkaavaisuuteni herpaantui hetkittäin. Onneksi en sentään uppoutunut kirjan lukemiseen. Keravan jälkeen konduktööri syöksähti ohitseni reipasta vauhtia. En ole ujo ihminen, mutta jostain syystä ääni takertui kurkkuuni, kun yritin hihkaista hänen peräänsä: "Hei".

En siis onnistunut pysäyttämään lipunmyyjää Ymmärrän kyllä, että vastuuta kantavana matkustajana minun olisi pitänyt juosta perään ja yrittää saada lujaa vauhtia etenevä konduktööri kiinni. En tehnyt niin, vaan odotin, tulisiko hän takaisin. Sain odottaa kauan. Vasta Tikkurilan jälkeen pääsin ostamaan lippua.

Ihmettelenpä miten minua ujommat ihmiset selviävät lipunostotehtävästä. On uskallettava kiinnittää koko vaunun huomio itseensä hihkumalla konduktööriä pysähtymään. Ehdotan lipunmyyjille uutta tapaa. Saapuessaan junavaunuun, konduktööri voisi isolla äänellä sanoa:

-Junalippuja, olkaa hyvä.

Ja hän voisi toistaa sen pari kertaa, kun hän rauhallisesti kulkee vaunun päästä toiseen. Näin myös ujot ja hitaat voisivat turvallisesti matkustaa junalla. Konduktöörit eivät kai ole ujoja. Hitaita he eivät ainakaan ole.

Tuomari Nurmio ja Hunajaluut

Olin perjantaina Tavastialla Tuomari Nurmion ja Honey B. & T. Bonesin keikalla. Honey B. esiintyi salanimellä Hunajaluut. Hieno yhdistelmä. Oli nautinto kuunnella vanhoja tuttuja kappaleita, jotka ovat pitkäksi aikaa jääneet vinyylipinoon ja kasettilaatikkoon omaan rauhaansa.

Oli jännittävää seistä eturivissä nuorison kanssa, joka oli nuorempaa kuin omat lapseni. Tuomari Nurmio kolahti heihinkin. Puolet porukasta oli kyllä omaa ikäluokkaani, mutta he seisoivat salin takaosassa.

Lähes kaksituntisen esiintymisrupeaman jälkeen kävelin tyytyväisenä asemaa kohti. Samalla laskin, että vain kolme kappaletta niistä kymmenistä oli sellaisia, joita en tunnistanut ennestään. Kovin pitkää keikkailu-uraa ei ole edessä, jos uutta musiikkia ei synny.

Rakennustelineitten kokoamista

Maalasin tänä kesänä poikani Joonaksen kanssa taloni. Se oli kova homma. Piti pestä seinät homepesuaineella ja huuhtoa hyvin. Piti raaputtaa irtoava maali pois ja se vasta olikin kovaa. Piti pohjustaa paljaaksi avautuneet paikat. Ja odottaa vuorokausi, että päästiin maalaamaan. Toista kierrosta ei sitten jaksettukaan maalata. Se tehdään ensi kesänä, jos siltä näyttää, että talo sitä kaipaa.

Talosta tuli vaaleamman keltainen ja tummanruskeat päätylaudat ja ikkunapuut muuttuivat valkoisiksi.

Kaikkein raskainta oli rakennustelineiden pystyttäminen. Olin vuokrannut noin kuusi metriä korkeat telineet, joissa ylin taso oli korkeudella 4,60 metriä. Ohjeen mukaan telineiden kokoamiseen menee kahdelta henkilöltä puoli tuntia. Ja video, jolta kävimme tiiraamassa, mikä taas meni pieleen, väittää, että teline on pystyssä 15 minuutissa. Meiltä meni ensimmäiseen kokoamiseen noin 15 tuntia.

Valmista telinettä pystyi sitten siirtämään seinältä toiselle. Tosin teline oli suunniteltu asfalttipihaa ajatellen. Meidän epätasaisessa pensasvoittoisessa pihassamme se oli aina jumissa jossain pensaassa tai kuopassa tai kivessä. Eikä telinettä meinannut millään saada niin tukevasti pystyyn, että sinne olisi uskaltanut sitten kiivetä. Viimeiselle seinälle teline oli pakko purkaa ja rakentaa uudelleen. Viimeinen rakentaminen onnistuikin sitten puolessa tunnissa! Niin olimme kehittyneet.

Ilman telinettä työ olisi ollut hankalaa. Kun tuskaisesti oli teline saatu oikeaan paikkaan tarpeeksi tukevasti pystyyn, itse työ sujuikin aika helposti. Vaikka raaputtaminen oli rankkaa, se oli paljon helpompaa kuin siellä, missä kurkoteltiin tikkailta.

Siinä puuhatessa mietin monta kertaa, että tässäpä oiva metafora moneenkin asiaan. Kun jaksat rakentaa telineet huolellisesti, hankalakin työ sujuu helposti. Vaikka nyt soittamisessa sitten. Jos jaksat tehdä sen kunnollisen pohjatyön (ennen kaikkea sormitekniikan, mutta myös korvien avaamisen musiikille), loppu onkin helpompaa.

Keskuskoulu ja vaihtoehdot

Sivistyslautakunnan kokous kesäkuun 17. päivänä oli haastava.

Tilanne on oikeasti hyvin hankala. Vastakkain Keskuskoulun lopettamisen kanssa on se, että kaikilta alakouluilta otetaan pois painotustunnit (Harjulan ja Anttilan ilmaisutaito, Kinnarin ympäristökasvatus, Keskustan kansainvälisyyskasvatus jne.), ja kaikilta kouluilta otettaisiin pois jakotunnit, jolloin opetusryhmien koot kasvaisivat joka koulussa. Keskuskoulun rehtorikin on lähettänyt hätähuudon tätä vaihtoehtoa vastaan. Tunteja pitäisi vähentää 150 tuntia viikossa, jotta vaadittu säästötavoite saavutettaisiin.

Keskuskoulun ihan rakennuksen ylläpitokulut ovat suuret ja siitä luopumisesta syntyisi iso säästö. Oppilaat sijoitettaisiin Kinnariin, Kyrölään ja Harjulaan. Siellä luokkakoot kasvaisivat, mutta jakotunneilla taas opetusryhmiä saataisiin pienemmiksi. Nythän lasten vähenemisen takia luokkakoot ovat kaikkialla aika pienet. Keskustan opettajat sijoitettaisiin muihin kouluihin niistä vapautuville paikoille. Opettajakulutkin vähenisivät viiden opettajan verran. Myöskin yhden rehtorin kulut vähenisivät. Keskuskoulun rehtorille löytyisi paikka muualta. Ja Keskuskoulun tiloja voisi käyttää työväenopisto, joka voisi kokonaan luopua ulkopuolisista vuokratiloista. Siinäkin syntyisi säästöä.

Suunnilleen näin asia lautakunnassa esiteltiin. Asiasta käytiin kiivasta keskustelua. Henkilökohtaisesti vastustin ennen kaikkea ryhmäkokojen kasvattamista jakotuntien poistolla ja painotusten hävittämistä, koska ne tuovat koulunkäyntiin mielekkyyttä ja viihtyvyyttä. Vastustaisin Keskuskoulun lopettamistakin, jos joku muu ratkaisu löytyisi, mutta se on mielestäni pienin paha tässä tilanteessa. Kysyinkin, eikö tätä vajetta voida rahoittaa muualta kuin sivistystoimen budjetista. Kuulemma ei voi.

Lautakunnassa ei päätetty lopettaa Keskuskoulua. Siellä annettiin Marju Taurulalle lupa tutkia sitä vaihtoehtoa. Asia tulee nähtäväksemme elokuussa. Lautakunta kieltäytyi vähentämästä viikkotunteja kouluista. Mielestäni koulun toimintamahdollisuuksiin ei pitäisi koskea ollenkaan. Budjetin supistaminen pitää tehdä muualta kuin sivistystoimen alueelta. Lapsista ja nuorista ei säästetä.

Soitonopetus musiikkipainotteisilla luokilla

Järvenpään musiikkiluokkien oppilaat ovat saaneet aiempina vuosina musiikkiluokkien tarjoamaa soitinopetusta musiikkiopistossa. Opetusta on annettu kolmannella ja neljännellä luokalla parhaimmillaan kai 20 minuuttia viikossa ja surkeimmillaan vain 10 minuuttia viikossa. Tuossa ajassahan ei kunnollista soitonopetusta voi antaa eikä saada, mutta onhan sekin jotain.

Pahin epäkohta soitonopetuksen antamisessa musiikkiluokkalaisille on ollut se, että iso osa soittotunneista on mennyt lapsille, jotka jo soittavat jotain soitinta musiikkiopistossa kaupungin osittain sponsoroimana. Heille on nyt tarjottu toinenkin soitin ja tällä kertaa ilmaiseksi.

Musiikkiluokalla on moni järvenpääläinen lapsi päässyt myöskin ensimmäistä kertaa soittoharrastuksen alkuun, ja muutamista on tullut jopa ammattimuusikoita. Musiikkiluokkien soitonopetus on ollut siis myös hyvin tärkeää, suorastaan korvaamatonta toimintaa.

Nyt musiikkiluokat jatkuvat musiikkipainotteisina ja samalla soitonopetus halutaan lopettaa. Musiikkipainotteisen opetuksen tärkeä osa on kuitenkin soittaminen ja yhdessä musisoiminen. Ilman yhteistä musiikin tekemistä, ei ole kunnollista musiikkipainotustakaan. Musiikkiryhmissä olevien lasten soitonharrastusta täytyy kaikin tavoin tukea. Niille, joilla soittotunteja ei vielä ole, niitä täytyy järjestää. Mielestäni musiikkipainotuksen valinneilla lapsilla täytyy ilman muuta olla etuoikeus silloin, kun niille lapsille, jotka eivät vielä soita kaupungin subventoimilla soittotunneilla, annetaan soittotunteja. Musiikin tekemisen kokemukset ovat välttämättömiä musiikkipainotteisilla koululuokilla.

Järvenpääläisten lasten mahdollisuuksia saada opetusta haluamassaan soittimessa ei saa heikentää. Päinvastoin soittamisen kokeilemista pitäisi laajentaa niillekin lapsille, jotka eivät ole päässeet mukaan musiikkipainotteiseen opetukseen koulussa.

Joukkoliikennekummallisuutta ja autonomistuskuvioita

Auto särkyi tammikuussa ja uusi on jäänyt ostamatta. Aiomme kokeilla, kuinka hyvin pärjäämme ilman autoa. Tähän mennessä ihmeen hyvin. Joukkoliikenne täytyy Järvenpäässä korvata omilla jaloilla ja polkupyörällä, mutta muualle pääsee sujuvasti. Hinnat ihmetyttävät kovin.

Olimme menossa mieheni kanssa Saarijärvelle. Junat ja bussit kulkevat kätevästi, mutta hinta ihmetyttää. Juna- ja bussiliput maksoivat meiltä kahdelta yhteensä 250 euroa. Koska aikataulut eivät ihan mukavasti sopineet suunnitelmiini, selvitin auton vuokraamisvaihtoehtoa. Kas kummaa. Teboililta saimme upouuden auton käyttöömme kahdeksi vuorokaudeksi 100 eurolla. Palatessa auto piti tankata ja bensaa meni 68 euron edestä. Kahden hengen matka vuokra-autolla tuli huomattavasti halvemmaksi kuin julkinen kyyti. Hämmästykseni on suuri. Ovatko kuljettajien palkkakulut niin suuret, että se nostaa lippuhintoja? Junassa ja bussissahan kulkee valtava määrä ihmisiä. Miten voi olla halvempaa se, että jokainen ajaa omalla autollaan?

Toinen mielenkiintoinen huomio on tämä:

Auton vakuutusmaksuilla vuokraa auton 8 päiväksi, autoveroilla 4 päivää lisää, katsastusmaksulla taas 1 päivä vuokra-autoilua. Kesä- ja talvirenkaiden vaihtomaksulla ajaa vuokra-autolla 2 vuorokautta. Kesä- ja talvirenkaiden hankintakululla käyttää vuokra-autoa ainakin 2 vuorokautta vuodessa. Pakollisten auton menojen hinnalla voi vuokrata auton 17 vuorokaudeksi vuodessa. Entäs sitten auton korjauskuluilla ja öljynvaihtomaksuilla ja vuosihuoltojen hinnalla? Miksi meillä on omat autot?

Pikkuviini ja pikkuolut

Ostin pitkästä aikaa Alkosta pienen 0,25 litran viinipullon. Kuivaa valkoviiniä, lempimerkkiäni Casillero del Diablo. Kotimatkalla kauhistuin hintaa, 3,94 euroa. Sehän on melkein 12 euroa normaalikokoisesta viinipullosta ja tämän viinin hinta on kuitenkin 9,99 euroa. Miksi ihmeessä pienemmästä pullosta pitää maksaa niin paljon enemmän? Eikö olisi ihan alkoholipoliittisesti fiksua kannustaa ihmisiä ostamaan pienempiä määriä?

En myöskään ymmärrä, miksi olutpullon koon täytyy olla juuri 0,33 litraa. Minulle sopisi vähän pienempi saunaolut, 0,25 voisi olla tässäkin sopiva koko. Joudun aina kaatamaan loput viemäriin. Isompia pulloja kyllä tehdään, miksi ei pienempiä?

Dopingvaalit

Tätä vaalirahoitussotkua seuratessa olen miettinyt, miten vihreät voisivat rahoittaa vaalikampanjansa. Nythän tilanne on se, että joka vaaleissa kisataan samassa sarjassa niiden kanssa, jotka käyttävät dopingia (tässä lajissa sponsorirahaa). He tekevät sen ihan laillisesti ja luvatusti, kunhan vain kertoisivat, paljonko käyttivät ja keneltä saivat. Miten tässä kisassa voivat pärjätä ne, jotka eivät osaa hankkia, ymmärrä hankkia tai saa näitä (sallittuja) aineita mistään?

Ymmärtääkseni tilanteeseen on kolme mahdollista ratkaisua:

1) Vihreät ryhtyvät aktiivisesti ja tarmokkaasti etsimään niitä yrityksiä, ennen kaikkea niitä vauraita liikemiehiä, jotka heidän kampanjaansa voisivat rahoittaa.

2) Muutetaan säännöt sellaisiksi, että kukaan ei saa doupata. Tehdään sille edes rajat.

3) Saadaan äänestäjät ymmärtämään, että vihreät todellakin kampanjoivat omilla rahoillaan, henkilökohtaisilla pankkilainoilla hankituilla. Että se, ettei ole isoa kuvaa joka lehdessä, ei tarkoita pienempää motivaatiota poliittiseen työntekoon tai kyvyttömyyttä yhteisten asioiden hoitamiseen. Se tarkoittaa, ettei tämä ehdokas käytä dopingia. Saadaan äänestäjät huomaamaan vaatimaton vaalikampanja.

Miten se tehdään?

Harjoitteluväsymystä

Soittotunnit ovat loppuneet. Viime päivinä olen tavannut oppilaitteni vanhempia. Aina välillä joudun miettimään yhdessä vanhempien kanssa sitä, mitä tehdä silloin, kun lapsi ei halua harjoitella. Pitäisikö soittoharrastus lopettaa?

Minulla ei ole vastausta tuohon kysymykseen. Nuorena oli. Silloin ajattelin omien lasteni kohdalla, että kun kerran on lapsia, jotka haluavat soittaa, miksi juuri minun lasteni, jotka eivät jaksa harjoitella, täytyisi. Aikuinen tyttäreni on nyt vihainen siitä, että annoin hänen luovuttaa niin helpolla. Lapset tarvitsevat vanhempien tukea niin työlään harrastuksen kanssa kuin soittaminen on. Ihan kaikilla soittajilla on aikoja, jolloin ei jaksaisi, eikä se ole kivaa. Niiden aikojen yli täytyy päästä.

Aikuisena olen joutunut samanlaisen asian kanssa tekemisiin kuntosaliharrastukseni kohdalla. Haluan timmin vartalon ja kauniit käsivarret ja vahvat toimivat kädet. Haluan aivan varmasti ja aion saadakin. Silti se kuntosalille lähteminen on usein hyvin hankalaa. Luovutan helposti juuri tämän kerran. Tarvitsen ystävällisen henkilön, joka sanoo: "Menepäs nyt vain, tiedät että siitä seuraa hyvä mieli ja haluat itsekin sitä." Minulla on sellainen, aviomieheni. Siksi tiedän, että se auttaa.

Ei siinä lapsen harjoitteluväsymyksessä ole useinkaan sen kummemmasta asiasta kysymys. Jospa joku vain vähän kiltisti tönäisisi eteenpäin. Jos ei jaksa harjoitella paljon, voisi soittaa edes vähän. Jossain vaiheessa se alkaa taas maistua.

Tietokoneella lumoutuneena

Aurinko paistaa ja istun sisällä.

Tietokoneella on paha taipumus viekoitella koko päiväksi näppäimistölleen. Mitä olen sitten tehnyt? No, kaikenlaisia lappusia ja lippusia ensi lauantain Järvenpää-päivää varten. "Tule mukaan Järvenpään Vihreisiin", "Tule vihreiden ehdokkaaksi vaaleihin", "Ilmianna hyvä ehdokas" ja esite, jonka takana lyhennelmä vaaliohjelmasta. Ja Maailmanparantajan kahvilan mainos ständiin. Siinäpä vasta puuhaa. Olen myös valmistellut uusia nettisivujani vaaliteemoihin. Siinäkin meni aikaa ja paljon. Olen kirjoitellut sähköposteja. Ja käynyt facebookissa ja laivayhtiöiden sivuilla. Nyt on turta olo.

Kuinkahan monen muun aika kuluu huomaamatta netissä? Mieli muuttuu vähän ankeaksi, kun tunnit kuluvat. Kaikki suunnitelmat ulkoilusta jäivät tänään toteuttamatta. Kesäverhot jäivät vaihtamatta. Voisiko tähän jäädä koukkuun vielä pahemmin?

Pitäisiköhän mennä pussittamaan tammentaimia Järvenpää-päivää varten? Sen voisi tehdä ulkona, jos aurinko vielä sattuu paistamaan.

Etukorteista pullottava lompakko

Kaatunut kahvitermari sotki reppuni ja nyt pitäisi sijoittaa sisältö toiseen reppuun. Samalla hermostun taas kerran kortteja pullottavaan lompakkooni ja siihen toiseen, joka pullottaa vähemmän käytettäviä kortteja. Miten ihmeessä nykyaikana ei ole olemassa yhtä ainoaa korttia, johon voisi ladata kaikki tarvittavat: pankkikortin, kirjastokortin, kauppojen etukortit, Kela-kortin, ajokortin, videovuokraamon kortin, kuntosalin kortin? Korttien omistajat ovat jo aikaa sitten kyllästyneet (ihan varmasti muutkin kuin minä). Kauanko siis vielä pitää odottaa?

Sanansaattaja

Luin juuri Alice Munron kirjan Sanansaattaja. Hän kertoo siinä sukunsa tarinan 1700-luvulta alkaen jännittävällä tavalla. Tapahtumat, muutot paikasta toiseen, syntymät ja kuolemat perustuvat tosiasioihin. Mutta Munro rakentaa historiallisten tositapahtumien ja löydettyjen kirjeiden rakentamalle perustalle fiktiivisiä tuokiokuvia esi-isiensä elämästä. Pieniä palasia, jotka paljastavat paljon enemmän kuin pelkästään sen hetken, jota hän kuvaa. Matka jatkuu sukupolvesta toiseen aina Alice Munron omaan lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen saakka. Erityisesti hänen romaaninsa Kerjäläistyttö saa näiden kertomusten mukana raamit ympärilleen. Tämä oli lukunautinto ainakin tällaiselle Alice Munro -fanille, joka on lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset.

Munro, Alice (2006, suom. 2008): Sanansaattaja. Kertomuksia. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.
Munro, Alice: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Ensimmäinen kansainvälinen Aleksis Kiven runojen kutsusävellyskilpailu

Olipa hauska ilta Swengissä! Täysi sali ihmisiä oli kuuntelemassa ensimmäisen Aleksis Kivi laulusävellyskilpailun osallistujia. Kutsusäveltäjiä oli kuusi: Raine Ampuja, Timo Hongisto, Juha Määttänen, Altti Uhlenius, Jani Uhlenius ja Harri Vuori. Jokainen oli säveltänyt kaksi Kiven runoa, jotka nyt esitettiin. Illan juonsi lyömättömällä huumorilla Hente Simolin. Hongiston kolme poikaa näkyivät lavalla. He saivat kolmestaan edustaa säveltäjäesittelyssä myöhässä ollutta isäänsä ja soittivat ja lauloivat useissa esityksissä. (Ja kaikki kolme ovat entisiä oppilaitani.)

Yleisö sai äänestää suosikkinsa. Se oli Aija Korhosen esittämä Altti Uhleniuksen sävellys. (Aijakin on entinen oppilaani.) Toiseksi suosituin oli Timo Hongiston säveltämä Ruususolmu mieskuorolle. Omasta mielestäni tämä oli kisan paras teos, mutta teatterilaisten suuri edustus äänesti parhaaksi kumppaninsa Altin. Huvittavaa oli, että yleisön suosikki sai palkinnoksi vapaaliput Järvenpään teatterin vappunäytökseen. Altti soittaa kyseisessä esityksessä ja hänen vaimonsa laulaa. Niinpä hän luovutti liput toiseksi tulleelle Timolle, jonka poika Jussi esiintyy myös. Onkohan liput siihenkin perheeseen jo ostettuna?

Tuomaristoon kuuluivat näyttelijä Mira Kivilä, laulaja Satu Kaarisola-Kulo ja kulttuuriasiain päällikkö Mikael Karikoski. He valitsivat kisan voittajaksi Altti Uhleniuksen säveltämän runon Sota. Komea laulu mieslaulajalle ja pianolle. Hyvä Altti! Voittaja sai kunniakirjan, jonka hän itse oli tehnyt. Aleksis Kiven kuva oli anopin runokirjasta skannattu ja kunniakirja teatterin tulostimella tulostettu. Tilaisuus oli yleisölle ilmainen, mutta osallistuvien säveltäjien piti maksaa 10 euroa. Koko potin sai voittaja.

Tämmöistä voi olla vain Järvenpäässä!

Musiikkiluokka-asiaa

Järvenpään musiikkiluokat ovat muutosvaiheessa tai ainakin kohdassa, jossa joudutaan miettimään muutoksen tarvetta. Minusta Järvenpään täytyisi säilyttää musiikkipainotus koulumaailmassa. Kannattaisi kuitenkin miettiä tarkasti, miten se parhaiten onnistuisi. Tässä asiassa vanhemmat eivät ole asiantuntijoita. Asiantuntijoita ovat musiikkiluokkia opettavat opettajat. Heitä pitäisi kuunnella.

En ole asiantuntija musiikkiluokkien kohdalla, mutta sohaisen silti. Jos minä saisin ratkaista musiikkiluokka-asian aivan mieleni mukaan, tekisin sen näin:

Perustaisin Järvenpäähän musiikki-alakoulun. Jokaisen alakoulun jokaisella oppilaalla olisi mahdollisuus liittyä musiikkiryhmään omassa koulussaan. Musiikkiryhmä saisi enemmän musiikkitunteja samalla periaatteella kuin nyt musiikkiluokka. Jos jollakin koululla samalta luokka-asteelta ei tulisi riittävästi oppilaita, samassa musiikkiryhmässä voisi olla oppilaita useilta luokka-asteilta. Musiikkiin erikoistuneet opettajat kiertäisivät kouluilla. Nythän kuljetetaan lapsia musiikkiluokalle, tässä tapauksessa kuljetettaisiin opettajia. Kaupungissa voisi tietysti olla koko kaupungin musiikkiryhmien kuoro ja koko kaupungin musiikkiryhmien orkesteri. Mutta enimmäkseen kaikenlainen yhteissoitto ja -laulu tapahtuisi omilla kouluilla.

Musiikkiluokkien oppilaille tarjotaan tällä hetkellä ilmaista soitonopetusta musiikkiopistossa. Kannatan suuresti sitä, että halutaan antaa musiikista kiinnostuneille lapsille soittamisen mahdollisuus. En vain ymmärrä miksi sellainen mahdollisuus annetaan niille lapsille, jotka jo soittavat jotain soitinta ja useimmat vielä kaupungin jo valmiiksi sponsoroimilla soittotunneilla musiikkiopistossa. Mielestäni jokaisen järvenpääläisen kolmasluokkalaisen, joka haluaa kokeilla soittamista, pitäisi saada kokeilla ainakin vuoden verran jotain soitinta. Tapaa ei pidä poistaa, mutta opetus pitää kohdistaa toisin.

Jos saisin päättää tämän päivän tilanteesta, tekisin näin:

Perustaisin työryhmän, jossa olisi mukana etupäässä opettajia. Antaisin työryhmän rauhassa suunnitella tulevaisuuden musiikkipainotuksen kouluissa. Jatkaisin nykyistä musiikkiluokkamallia siihen saakka, että työryhmän esityksen pohjalta päätettäisiin muuta.

Tuhat loistavaa aurinkoa pitkänäperjantaina

On pitkäperjantai, pitkästä aikaa hyvin tapahtumaton päivä. Sain loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirja kertoo kahdesta afganistanilaisesta naisesta, Mariamista ja Lailasta. Tapahtumat liikkuvat 60-luvulta 2000-luvulle. Mariam on suunnilleen ikäiseni ja Laila taas tyttäreni Marian ikäinen. Siksipä saatoin elävästi verrata naisten elämää omaani ja tyttäreni elämään. Sain hämmästellä sitä, miten erilaista elämä voi olla muualla. Ja sain ihmetellä sitä, miten samanlaisia ihmisiä silti olemme. Afganistan muuttui paljon kiehtovammaksi ja läheisemmäksi. Kunpa Afganistanin naiset saisivat elämänsä takaisin.

Olin lukenut aiemmin Hosseinin kirjan Leijapoika. Sekin teki afganistanilaiset ihmiset tutuiksi, enemmän kuitenkin pojat ja miehet. Nyt sain näkökulman naisten elämään.

Hosseini, Khaled: Leijapoika. Suom. Erkki Jukarainen. Otava 2004.
Hosseini, Khaled: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suom. Kristiina Savikurki. Otava 2007.